lauantai 24. lokakuuta 2020

Kaksi kuukautta jouluun

Kaiken surun jälkeen mieleen alkaa pikkuhiljaa hiipiä aavistus lähestyvästä joulusta.

Tämä joulu tulee olemaan hyvin erilainen kuin menneinä vuosina - yksi tärkeimmistä henkilöistä on poissa.

Äiti.

Tänään kävin tuoreelle haudalle asettelemassa havuja - hautajaisten punaiset ruusut olivat vielä haudan päällä. Kynttilät sytytettyäni jäin katsomaan rakkaita ja kauniita nimiä kivessä. Isä. Äiti.

Tänä jouluna joudun opettelemaan äidin perinteisesti valmistamia jouluherkkuja, jotka ovat kuuluneet jouluumme aina. Jouluaaton riisipuuroperinnekin saa ainakin tänä vuonna jatkoa, kun vielä kerran kokoonnumme äidin kotiin koko perhe kuulemaan joulurauhanjulistusta - mikäli pandemiatilanne sen sallii. 

Vaikka erilainen joulu on tulossa - on se joulu kuitenkin.

joulukuusi, valkoinenjoulu
Valkoinen joulumme 2018

 

Rauhallista joulun odotusta

 -Pia-

 




lauantai 17. lokakuuta 2020

Arjen designia

Tutkiessani bloggerin syövereitä pitkästä aikaa ja lukiessani luonnoksiani, eteen tuli tällainen kirjoitus - en muista miksi en tätä koskaan julkaissut - ehkä ei ollut sopivia kuvia, mutta sepä oli nopeasti ratkaistu, joten tässä luonnokseni toukokuulta 2018 ole hyvä.

Oletko koskaan ajatellut, että kaikki tuotteet mitä ympärilläsi näet, on jonkun suunnittelemaa ja se on tarkoituksella tehty juuri tuollaiseksi kuin se on.

Tämähän on ihan päivänselvä asia, mutta kun sitä pysähtyy miettimään, niin huomaa pieniäkin asioita, joita on pitänyt itsestään selvyytenä, olevan ihan oikeasti loppuun asti harkittuja ja toteutettuja.

Toisista tavaroista et tiedä kuka ne on suunnitellut. Mitään mainintaa suunnittelijasta tai tekijästä ei tuotteessa ole ja pakkauskin on jo aikaa päivää sitten heitetty roskiin/kierrätykseen. Silti tuote toimii juuri siinä missä sen pitääkin ja hyvin toimiikin.

Otetaan esimerkiksi lattiaharja ja kihveli (käytätkö sinä sanaa kihveli?). Tarkoitan siis tuota lähes joka kodista löytyvää varrellista lattiaharjaa ja siihen kuuluvaa rikkalapiota, jossa on myös varsi ja varren yläpäässä pidike harjalle.

Miten kätevä, pieneen tilaan mahtuva ja juuri siihen tarkoitukseen täydellinen tuote! Mutta suunnittelijaa et tiedä - en minäkään. Eikä tuosta harjasta ja kihvelistä puhuta designina. Sehän on vaan harja ja rikkalapio.

Yllätys on, jos arjen pienissä tärkeissä tavaroissa on maininta suunnittelijasta.

Silmiini sattui juuri ostamani - ihan lähi-K-Supermarketin hyllyltä, siitä ihan kukkamultien ja hyttyskarkotteiden vierestä - suihkepullo. Nappasin sen kaupan hyllystä, kun sellaisen uuden tarvitsin rakkaan kirsikkapuuni valtaavien ötököiden hätistämiseen joko kylmällä vedellä tai mäntysuopaliuoksella.

Siis se suihkepullo. Tänään huomasin, että tuossa pullon kyljessä lukee Design Eero Aarnio. Siis SE Eero Aarnio. Hämmästys oli suuri, kun taas tuli mieleen, että tällaisen pienen arkisen ja jokapäiväisen tarvikkeenkin valmistaminen lähtee suunnittelusta - siis tarpeesta tietysti ensin, mutta jonkun se pitää suunnitella toimivaksi juuri tuohon tarkoitukseen.

eero aarnio suihkepullo lattiaharja
teksti kopioitu Wikipediasta

Eipä sitä tule juuri ajatelleeksi, että nämä nimekkäät suunnittelijat tekevät meille myös arkisia ja jokapäiväisiä ja kaikkien saavutettavissa olevia käyttöesineitä. Ja siis designia.

Mikään ei siis ole sattumaa - voihan joku keksintö olla myös sattumasta syntynyt, mutta aina siihen tarvitaan idea, suunnitelma, toteutus, testaus, markkinointi ja saada se vielä myytyäkin.

Eikö siis kaikki suunniteltu ole designia? Myös se lattiaharja?


Hmmm.... 



Alkuperäisessä luonnoksessani oli viittaus kuumaan kevätpäivään ja onnittelut valmistuineille - olin siis ajatellut julkaista kirjoituksen toukokuun lopussa.

 

Nyt on syksy, mutta arjen designiin voit törmätä milloin tahansa.

Ihanaa syksyä!

-Pia- 


maanantai 12. lokakuuta 2020

Uusi aloitus

Hei - oletko vielä siellä?

Minä täällä uuden aloituksen merkeissä pistän kuulumisiani paperille. Viimeisin postaukseni onkin tammikuulta, kun vuosi näytti vielä kulkevan samoja latuja pitkin kuin ennenkin. Miten vähän silloin tiesinkään. Aavistus tulevista päivistä oli jo olemassa, mutta ihan kaikkea ei sentään ollut arvattavissakaan.

Tuli helmikuu ja maaliskuu - kevättä kohden mentiin hurjaa vauhtia. Kunnes saimme osaksemme koko maailmaa horjuttavan ongelman. Pandemian. Koronan. Määräykset. Rajat kiinni. Suositukset. Etätyöt. Rajat auki. Tartuntatilastot. THL. Hengityssuojaimet. Käsidesit. Rajat kiinni. Mielenosoitukset. Some-kommentit puolesta ja vastaan. 

Henkilökohtaisesti minua ei haittaa tehdä etätöitä. Aloitin ne maaliskuun 6. päivä ja olen siitä saakka istunut kotitoimistolla - kerran kävin asiakkaan toimistolla päivittämässä koneeni, mutta junamatka oli kyllä niin hirveä etten kovin äkkiä lähde uudestaan. Yskiviä ihmisiä ilman hengityssuojaimia kulki osastosta toiseen. Rautatieaseman ovien avaaminen käsin koskematta ei oikein sujunut ja hengityssuojanta käytettäessä silmälasit huurustuivat niin, että piti hetki kävellä Helsingin keskustassa ilman silmälaseja kunnes pääsin tunneleista ulkoilmaan ja pystyin poistamaan maskin. Omalla kohdalla on helpotus ettei ole pakko matkustaa eikä olla fyysisesti läsnä kollegoiden kanssa. Ne joiden on pakko matkustaa ja olla fyysisesti työpaikalla saavat kunnioitukseni tässä tilanteessa ja pidän huolen etten omalla toiminnallani vaaranna tai rasita heidän tehtäviään - pidän siis turvavälit, käytän maskia ja käyttäydyn asiallisesti vaikka en saakaan henkilökohtaista palvelua ihan joka paikassa kuten ennen.

auringonlaskusykärillä

Suurempi ja lohduttomampi suru koitti perheellemme kuitenkin loppukesästä. Rakas äitini, teräsmummo, nukkui pois. Saimme hänet siunattua ja laskettua uurnan isän viereen lokakuun alussa. Hänen poismenonsa on ottanut todella koville. Olinhan tässä hänen vieressään päivittäin - hoidin kauppakäynnit, lääkäritapaamiset, hoitoreissut, järjestin siivoukset ja kotihoidon, ulkoilutin ja istuin seurana. Kudoimme yhdessä villasukkia - äiti varret ja jalkaterät, minä neuloin aina kantapäät hänelle valmiiksi. Surullista oli nähdä, kun aina niin aktiivinen käsillätekijä kärsi siitä kun ei sormet enää taipuneet puikkojen ja neulojen käsittelyyn, kulkeminen alkoi olla jo vaikeaa ja osittain kivuliastakin ja muistikin alkoi temppuilemaan. Monen monituisen kerran kertasimme asioita, nimiä ja paikkoja, koneiden käynnistämisiä ja sammuttamisia. Joka päivä halasimme, kerroimme rakastavamme toisiamme ja joka päivä pyrin saamaan äidin nauramaan. Kun äiti ei enää palannut kotiin, niin oloni oli tyhjä, toimeton. En osannut ensimmäisinä päivinä tehdä mitään - tarttua toimeen. Kävelin kotona huoneesta toiseen ja mietin "mitä nyt teen". Olin aikatauluttanut päiväni niin tarkkaan töiden ja äidin hoidon välillä, että vapautunut aika toi huonon omantunnon. Oma parisuhde oli ollut huonolla hoidolla jo jonkin aikaa - mies ei kyllä sitä myönnä, koska hän on niin äärettömän kiltti ja suurena tukena koko ajan.

Se mitä vielä on edessä on tuskallisen vaikeaa - perunkirjoitus ja perinnön jako. Kodin tavaroiden läpikäynti, jakaminen, jokaisen kipon ja kupin, valokuvan ja pitsiliinan osalta... En edes osaa kuvitella miten raskasta se tuleekaan olemaan. Nyt kun jaksaisi hoitaa viralliset paperit kasaan ja perukirjaan ajallaan, niin sen jälkeen voi miettiä "mitä sitten".

Ihanaa jos jaksoit lukea tänne saakka - hankalaa oli kirjoittaa - johtuen pitkästä välistä edelliseen kertaan sekä aiheestakin.

mongolianvaahteransyysasu

Syksyn kuulaus ja värikylläisyys saavat mielen vähän pirteämmäksi. Odotan jo pakkasta ja talvea. Voi kun saisimme tänä talvena luntakin.

 

Uuden aloituksen merkeissä - ihanaa syksyn aikaa

-Pia-