tiistai 24. marraskuuta 2020

Marraskuu... melkein meni jo...

Miten hurjaa vauhtia onkaan marraskuu juossut eteenpäin.

Työpäivät ovat venyneet luvattoman pitkiksi - asiakkaan projektin ensimmäinen vaihe on UAT-testausvaiheessa ja aikataulut painavat päälle. Pitkiä päiviä, lyhyitä lounaita, mitättömän vähän ulkoilua.... siitä on yrittäjän arki tehty.

Vaan enpä valita. Itse olen tieni valinnut ja tykkään siitä mitä teen. Haasteita, aikatauluja, kehittämistä, taulukointia, seurantaa, johtamista, yhteenvetoja, teams-palavereita....

On siinä välissä onneksi viikonloput - jotka olen yrittänyt pyhittää meille - miehelle ja kodille ja perheelle. Okei - olen ehkä hieman väsynyt ja ehkä jopa hieman kiukkuinen.... mutta työkonetta en avaa ja yritän ryhtyä asioihin, jotka ovat jääneet liiankin pitkäksi aikaa tekemättä. Esimerkiksi viime viikonloppuna - pesin pesuhuoneen ja kodin kaikki ikkunat. Paitsi että vessan ikkunan unohdin - enkä ole sitä vieläkään saanut aikaiseksi pestä.

Olipa voittajafiilis kun lauantaina pesuhuoneesta tuli taas siisti. Meillä on ihan hirvittävän kalkkista vettä ja sen kyllä huomaa tummanharmaalla laattalattialla. Kyllä saunominen ja suihkussa käynti voi olla nautinnollista puhtaassa kylppärissä. Ja sunnuntaina sitten rykäsin pestä ikkunat. Joka kerta päätän, että seuraavassa talossa meillä EI TULE MITÄÄN kiinteää kalustetta ikkunoiden eteen - eikä mitään mitä ei saa helposti rullattua pois edestä. Korkeanpaikankammo kun tulee jo keittiötikkaiden ensimmäisellä askelmalla, niin tikkaiden toiselta askelmalta kurkottaessa keittiön työpöydän yli ikkunaan, siirtäessä ikkunan edessä roikkuvat valaisimet hellästi pois edestä ja ikkunapintojen pesu kurkotellen ja venytellen ei ole sitä suosikkikodinhoidollista hommaa. Mutta niinpä vaan sain kuin sainkin ikkunat pestyä ja oli ihanaa ripustaa valoja ja asetella kynttelikköjä paikoilleen tulevaa viikonloppua jo silmällä pitäen. Perinteisesti ensimmäisenä adventtina sytytämme jouluvalot kotiin. Siitä alkaa joulun odotus.

Yritän kaikin tavoin saada joulutunnelman aikaiseksi. Vaikeaa se tulee olemaan, mutta jos se sieltä pikkuhiljaa hiipisi lähemmäs ja saisi mielen kääntymään kaikkeen kauniiseen - rauhaan ja toivoon.

Partiolaisten joulukalenteri
Tämän vuoden Partiolaisten joulukalenteri - ihastuttava jälleen kerran


Rauhallista marraskuun viimeistä viikkoa 

- viikonloppuna on jo ensimmäinen adventti -

 ja tänään on tasan kuukausi jouluun.

 

-Pia-







lauantai 24. lokakuuta 2020

Kaksi kuukautta jouluun

Kaiken surun jälkeen mieleen alkaa pikkuhiljaa hiipiä aavistus lähestyvästä joulusta.

Tämä joulu tulee olemaan hyvin erilainen kuin menneinä vuosina - yksi tärkeimmistä henkilöistä on poissa.

Äiti.

Tänään kävin tuoreelle haudalle asettelemassa havuja - hautajaisten punaiset ruusut olivat vielä haudan päällä. Kynttilät sytytettyäni jäin katsomaan rakkaita ja kauniita nimiä kivessä. Isä. Äiti.

Tänä jouluna joudun opettelemaan äidin perinteisesti valmistamia jouluherkkuja, jotka ovat kuuluneet jouluumme aina. Jouluaaton riisipuuroperinnekin saa ainakin tänä vuonna jatkoa, kun vielä kerran kokoonnumme äidin kotiin koko perhe kuulemaan joulurauhanjulistusta - mikäli pandemiatilanne sen sallii. 

Vaikka erilainen joulu on tulossa - on se joulu kuitenkin.

joulukuusi, valkoinenjoulu
Valkoinen joulumme 2018

 

Rauhallista joulun odotusta

 -Pia-

 




lauantai 17. lokakuuta 2020

Arjen designia

Tutkiessani bloggerin syövereitä pitkästä aikaa ja lukiessani luonnoksiani, eteen tuli tällainen kirjoitus - en muista miksi en tätä koskaan julkaissut - ehkä ei ollut sopivia kuvia, mutta sepä oli nopeasti ratkaistu, joten tässä luonnokseni toukokuulta 2018 ole hyvä.

Oletko koskaan ajatellut, että kaikki tuotteet mitä ympärilläsi näet, on jonkun suunnittelemaa ja se on tarkoituksella tehty juuri tuollaiseksi kuin se on.

Tämähän on ihan päivänselvä asia, mutta kun sitä pysähtyy miettimään, niin huomaa pieniäkin asioita, joita on pitänyt itsestään selvyytenä, olevan ihan oikeasti loppuun asti harkittuja ja toteutettuja.

Toisista tavaroista et tiedä kuka ne on suunnitellut. Mitään mainintaa suunnittelijasta tai tekijästä ei tuotteessa ole ja pakkauskin on jo aikaa päivää sitten heitetty roskiin/kierrätykseen. Silti tuote toimii juuri siinä missä sen pitääkin ja hyvin toimiikin.

Otetaan esimerkiksi lattiaharja ja kihveli (käytätkö sinä sanaa kihveli?). Tarkoitan siis tuota lähes joka kodista löytyvää varrellista lattiaharjaa ja siihen kuuluvaa rikkalapiota, jossa on myös varsi ja varren yläpäässä pidike harjalle.

Miten kätevä, pieneen tilaan mahtuva ja juuri siihen tarkoitukseen täydellinen tuote! Mutta suunnittelijaa et tiedä - en minäkään. Eikä tuosta harjasta ja kihvelistä puhuta designina. Sehän on vaan harja ja rikkalapio.

Yllätys on, jos arjen pienissä tärkeissä tavaroissa on maininta suunnittelijasta.

Silmiini sattui juuri ostamani - ihan lähi-K-Supermarketin hyllyltä, siitä ihan kukkamultien ja hyttyskarkotteiden vierestä - suihkepullo. Nappasin sen kaupan hyllystä, kun sellaisen uuden tarvitsin rakkaan kirsikkapuuni valtaavien ötököiden hätistämiseen joko kylmällä vedellä tai mäntysuopaliuoksella.

Siis se suihkepullo. Tänään huomasin, että tuossa pullon kyljessä lukee Design Eero Aarnio. Siis SE Eero Aarnio. Hämmästys oli suuri, kun taas tuli mieleen, että tällaisen pienen arkisen ja jokapäiväisen tarvikkeenkin valmistaminen lähtee suunnittelusta - siis tarpeesta tietysti ensin, mutta jonkun se pitää suunnitella toimivaksi juuri tuohon tarkoitukseen.

eero aarnio suihkepullo lattiaharja
teksti kopioitu Wikipediasta

Eipä sitä tule juuri ajatelleeksi, että nämä nimekkäät suunnittelijat tekevät meille myös arkisia ja jokapäiväisiä ja kaikkien saavutettavissa olevia käyttöesineitä. Ja siis designia.

Mikään ei siis ole sattumaa - voihan joku keksintö olla myös sattumasta syntynyt, mutta aina siihen tarvitaan idea, suunnitelma, toteutus, testaus, markkinointi ja saada se vielä myytyäkin.

Eikö siis kaikki suunniteltu ole designia? Myös se lattiaharja?


Hmmm.... 



Alkuperäisessä luonnoksessani oli viittaus kuumaan kevätpäivään ja onnittelut valmistuineille - olin siis ajatellut julkaista kirjoituksen toukokuun lopussa.

 

Nyt on syksy, mutta arjen designiin voit törmätä milloin tahansa.

Ihanaa syksyä!

-Pia- 


maanantai 12. lokakuuta 2020

Uusi aloitus

Hei - oletko vielä siellä?

Minä täällä uuden aloituksen merkeissä pistän kuulumisiani paperille. Viimeisin postaukseni onkin tammikuulta, kun vuosi näytti vielä kulkevan samoja latuja pitkin kuin ennenkin. Miten vähän silloin tiesinkään. Aavistus tulevista päivistä oli jo olemassa, mutta ihan kaikkea ei sentään ollut arvattavissakaan.

Tuli helmikuu ja maaliskuu - kevättä kohden mentiin hurjaa vauhtia. Kunnes saimme osaksemme koko maailmaa horjuttavan ongelman. Pandemian. Koronan. Määräykset. Rajat kiinni. Suositukset. Etätyöt. Rajat auki. Tartuntatilastot. THL. Hengityssuojaimet. Käsidesit. Rajat kiinni. Mielenosoitukset. Some-kommentit puolesta ja vastaan. 

Henkilökohtaisesti minua ei haittaa tehdä etätöitä. Aloitin ne maaliskuun 6. päivä ja olen siitä saakka istunut kotitoimistolla - kerran kävin asiakkaan toimistolla päivittämässä koneeni, mutta junamatka oli kyllä niin hirveä etten kovin äkkiä lähde uudestaan. Yskiviä ihmisiä ilman hengityssuojaimia kulki osastosta toiseen. Rautatieaseman ovien avaaminen käsin koskematta ei oikein sujunut ja hengityssuojanta käytettäessä silmälasit huurustuivat niin, että piti hetki kävellä Helsingin keskustassa ilman silmälaseja kunnes pääsin tunneleista ulkoilmaan ja pystyin poistamaan maskin. Omalla kohdalla on helpotus ettei ole pakko matkustaa eikä olla fyysisesti läsnä kollegoiden kanssa. Ne joiden on pakko matkustaa ja olla fyysisesti työpaikalla saavat kunnioitukseni tässä tilanteessa ja pidän huolen etten omalla toiminnallani vaaranna tai rasita heidän tehtäviään - pidän siis turvavälit, käytän maskia ja käyttäydyn asiallisesti vaikka en saakaan henkilökohtaista palvelua ihan joka paikassa kuten ennen.

auringonlaskusykärillä

Suurempi ja lohduttomampi suru koitti perheellemme kuitenkin loppukesästä. Rakas äitini, teräsmummo, nukkui pois. Saimme hänet siunattua ja laskettua uurnan isän viereen lokakuun alussa. Hänen poismenonsa on ottanut todella koville. Olinhan tässä hänen vieressään päivittäin - hoidin kauppakäynnit, lääkäritapaamiset, hoitoreissut, järjestin siivoukset ja kotihoidon, ulkoilutin ja istuin seurana. Kudoimme yhdessä villasukkia - äiti varret ja jalkaterät, minä neuloin aina kantapäät hänelle valmiiksi. Surullista oli nähdä, kun aina niin aktiivinen käsillätekijä kärsi siitä kun ei sormet enää taipuneet puikkojen ja neulojen käsittelyyn, kulkeminen alkoi olla jo vaikeaa ja osittain kivuliastakin ja muistikin alkoi temppuilemaan. Monen monituisen kerran kertasimme asioita, nimiä ja paikkoja, koneiden käynnistämisiä ja sammuttamisia. Joka päivä halasimme, kerroimme rakastavamme toisiamme ja joka päivä pyrin saamaan äidin nauramaan. Kun äiti ei enää palannut kotiin, niin oloni oli tyhjä, toimeton. En osannut ensimmäisinä päivinä tehdä mitään - tarttua toimeen. Kävelin kotona huoneesta toiseen ja mietin "mitä nyt teen". Olin aikatauluttanut päiväni niin tarkkaan töiden ja äidin hoidon välillä, että vapautunut aika toi huonon omantunnon. Oma parisuhde oli ollut huonolla hoidolla jo jonkin aikaa - mies ei kyllä sitä myönnä, koska hän on niin äärettömän kiltti ja suurena tukena koko ajan.

Se mitä vielä on edessä on tuskallisen vaikeaa - perunkirjoitus ja perinnön jako. Kodin tavaroiden läpikäynti, jakaminen, jokaisen kipon ja kupin, valokuvan ja pitsiliinan osalta... En edes osaa kuvitella miten raskasta se tuleekaan olemaan. Nyt kun jaksaisi hoitaa viralliset paperit kasaan ja perukirjaan ajallaan, niin sen jälkeen voi miettiä "mitä sitten".

Ihanaa jos jaksoit lukea tänne saakka - hankalaa oli kirjoittaa - johtuen pitkästä välistä edelliseen kertaan sekä aiheestakin.

mongolianvaahteransyysasu

Syksyn kuulaus ja värikylläisyys saavat mielen vähän pirteämmäksi. Odotan jo pakkasta ja talvea. Voi kun saisimme tänä talvena luntakin.

 

Uuden aloituksen merkeissä - ihanaa syksyn aikaa

-Pia-






lauantai 11. tammikuuta 2020

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä...

... mut ei syytä huoleen - se päivä ei oo vielä tänään... (cheek)

Laulun sanoin aloitan vakavasta aiheesta. Pinkit korkokengät -blogin Maiju kirjotti aiheesta, joka koskettaa varmasti monia ja minuun se kolahti, koska itse olen juuri näitä samoja asioita pohtinut jo pidemmän aikaa.

Oletko ajatellut mitä sitten 'kun minua ei enää ole' tai kuten Maijukin kirjoittaa, tärkeää olisi myös miettiä 'kun en enää muista'.

Eliniän pidentyminen tuo mukanaan muutakin kuin pidemmän elämän. Elimistömme ei ehkä toimikaan 100% varmuudella loppuun saakka kunnolla ja tulee kaikenlaisia kremppoja, sairauksia ja ongelmia. Osaan voi vaikuttaa itse elämällä säännöllistä terveellistä elämää, liikkumalla ja syömällä oikein suositusten mukaan. Mutta kun emme näe sisuskaluihimme, niin oikeasti emme tiedä mitä tuolla sisällä tapahtuu. Ja varsinkin mitä pääkopassamme tapahtuu. Pikkuhiljaa.

Siksi olisi tärkeää miettiä myös sitä mitä sitten 'kun minua ei enää ole'. Tehdä asioista listaa ja kerätä tärkeät tiedot yhteen paikkaan, kertoa läheisille mistä mitäkin löytyy ja mitä haluaa tapahtuvan, kun aika on. Ja se mitä itse olen pohtinut - yrittäjänä pitää listata yritykseen liittyvät ohjeet: verojen maksu, yrityksen sopimukset, tiedottaminen viranomaisille...

Kuulostaa tylsältä ja raa'alta. Mutta mielestäni on hyvä ajatella asioita hieman pidemmälle kuin juuri lähihetkeen ja seuraavaan päivään - sekin kun voi olla se viimeinen. Ja onhan se jälkeenjääville helpompaa, kun tietävät miten toimia, jos siitä on puhuttu tai siihen löytyy ohjeet. Ei ole meinaan helppoa lähteä miettimään läheisen kuoleman jälkeen näitä asioita. Siinä surun ja ikävän keskellä hoitaa arkisia asioita, joiden hoitamiseen on aikaa vain rajatusti. Kyllä se verottaja ja valtio ottaa omansa korkojen kera, jos niitä ei ole ajallaan hoidettu.

tiilitehdas uuni valoa tunnelin päässä


Toinen asia, johon Maijukin kirjoituksessaan viittasi - omasta kokemuksestaan, oli että olisi erittäin tärkeää miettiä sitä - kun vielä pystyy - että mitä sitten 'kun en enää muista'.

Eliniän pidentyminen tuo suurelle osalle ihmisistä juuri tämän sairauden vaikka muita sairauksia ei olisikaan. Muisti - miten pieni ja tärkeä osa ihmisen ihmisarvoista elämää.

Muistin heikkeneminen voi olla pitkäaikainen prosessi - vähitellen tapahtuvaa niin ettei itse siihen edes kiinnitä huomiota - eikä läheisetkään juuri. "Kylläpä meni nyt nimet sekaisin" "Miten en osaa laittaa sukkia jalkaan" Tai sitten se voi olla yht'äkkinen ja nopea - olet kävelemässä töihin etkä enää muistakaan mitä olit tekemässä.

Ja kun muisti pettää, niin siinä jää läheisille aikamoinen työsarka hoitaa päivittäiset, viikottaiset ja juoksevat asiat. Noiden asioiden läpikäynti siinä samalla, kun näkee läheisen olevan läsnä, mutta kuitenkin poissa, on erittäin raskasta. Mistä saada apua, mitä apuja on saatavilla, onko apu varmasti oikeanlaista, eihän kukaan vedä välistä... Näihin asioihin kun olisikin sellainen yhteenveto, kirja, opas, josta löytyisi kaikki tarvittava tieto - nyt tarvot itse suossa, josta aina joku osa kantaa ja toinen osa pettää alta - tappelet omaisen oikeuksista, omista oikeuksistasi. Ja siinä samassa pyörität omaa arkeasi ja parisuhdettasi iloineen ja suruineen, töitä ja mahdollisia harrastuksiakin siinä sivussa.

haloilmiö taivas


Tulipa pohdintaa heti vuoden alkuun. Ja unohdin ihan toivottaa hyvää uutta vuotta 2020!

Muista tänäkin vuonna pitää itsestäsi ja läheisistäsi huolta!

-Pia-