sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Minä, Fiskars ja humala

Hui miten nopeasti helmikuu meni menojaan.

Upeaa upeampi talvi - paljon lunta ja pakkasta, aurinkoa häikäisemässä hangilla hiihtäjää...

Ja nyt aivan mahtava hankikanto!

Mikä onkaan ihanampaa kuin lähteä ulkoilemaan eikä ole niin väliä missä kulkee, kun tieltä voi poiketa pelloille kävelemään teräksisen hankikannon päälle. Puhtaampaa ja kauniimpaa maisemaa löytyy peltojen keskeltä kuin tuolta koiranulkoiluttajien suosimilta kävelyteiltä ja poluilta.

Ja se mihin hankikantoa kannattaa myös hyödyntää on puutarhahommat! Usko tai älä - pihalla on jo kevättöitä, joita voi huoletta tehdä.

Meillä on terassilta nurmikolle pari metallista kaariporttia, joissa kesäisin kiertää hirmuvauhtia humala. Tuo kaunis, mutta niin agressiivinen lonkeroidensa levittäjä, on saanut mielessäni jo monta vuotta häädön tuosta terassin vierestä - ehkä jo sitten ensi kesänä kun terassia aletaan hieman kunnostamaan.

Ensimmäisen kuvan tilanne on viime vuoden toukokuun viimeiseltä päivältä ja silloin humala oli kiivennyt jo puoleen väliin porttia ja terassin katoksen jalkaa. Ja tuolla portin päällähän näkyy tietysti nuo edelliskesänä kasvaneet ja talven yli jääneet lonkerot.

toukokuun terassi

Siis tuo humalahan kasvaa joka vuosi uudestaan ja viime vuotiset lonkerot jäävät ruskeina ja kuivina känkkyröinä kiinni kaikkeen mihin se on kesän aikana kerinnyt kiertyä. Ja sehän kerkiää. Meillä on portit aivan ryteikköinä aina talvella, kun syksyllä tuota en katko pois vaan jätän sen työn kevääseen.

humala ja portti

Ja nythän on kevät. Tai ainakin kevättalvi. Ja hankikanto. Ja portit ovat korkeat - tai vaihtoehtoisesti minä olen lyhyt - joten niihin ylettämiseen tarvitaan jatkoksi joko tikkaat tai sitten kevättalven hankikanto.

Ja avuksi vielä Fiskarsin pienet leikkurit - vanhat, mutta hyvät ja asiansa ajavat leikkurit. Aurinkoinen sää ja hyvä mieli.

fiskars


Ja niin minäkin yletin porttien päältä leikkaamaan humalan lonkerot pois ja portit ovat siistit odottamaan kevättä.
 
portti ilman humalaa

Ja taas vei Fiskarsit voiton humalasta!


Kivaa maaliskuuta - kevät keikkuen tulevi!

-Pia-




perjantai 22. helmikuuta 2019

Elämänmakuista...

Viime postauksesta on yli kuukausi aikaa ja tästä tulee varmastikin aikamoinen sillisalaattipostaus. Kerään tähän kuukauden kuulumiset iloineen ja suruineen.

Tänään on huikean upea talvipäivä. Lämpötila on siinä miinus kuuden pintaan, aurinko paistaa pilvettömältä ja tuulettomalta taivaalta. Ainoa miinus päivästä löytyy tuolta liukkailta kävelyteiltä. Meillä täällä aurataan tiet osittain tosi huonosti. Vähänkään pienemmät sivutiet - kuten tämä meidän - jäävät lähes aina auraamatta tai sitten ne aurataan juuri vääränä päivänä eli kovana pakkaspäivänä eikä loskapäivänä, jolloin kaiken irtonaisen saisi tiestä irti. Ei - se jää tienpintaan viiden sentin jääkerrokseksi ja hiekkaa ei siihen kunnalta näytä juuri riittävän - ei ainakaan ilman valittamista. Olimme täällä melkeinpä motissa - kävellen ei pihalta uskaltanut lähteä - melkein viikon paksun ja liukkaan jäätien takana, kunnes valitin tienhoitajalle ja kas kummaa - seuraavana päivänä hiekkaa taas saatiin. Tosin pienen pieni kerros, joka suurimmalta osin on nyt auton renkaiden alta pyörinyt pois. Mutta kannatti taas valittaa - tosin tyhmää että joutuu aina valittamaan ennenkuin asioille tapahtuu mitään, mutta kumminkin.

pakkanen aurinko lumi


Mutta tähän päivään.

Upea upea upea! Ja sattui vielä vapaapäiväkseni! Ihme ja kumma!

Mies lähti aamulla töihin ja minä puin ulkoiluvaatteet päälle ja lähdin lenkille. Kiersin teitä, jotka ovat lähes sulia ja nautin nousevasta auringosta ja pakkasen nipistelystä poskissa - taisi silloin aamulla olla -14 astetta. Aamuinen kävely raikkaassa ilmassa lähes hiljaisessa ympäristössä pistää kyllä energian virtaamaan ja koko päivä tuntuu aina helpommalta. Viime talvenahan, kun olin kotona, kävin joka aamu lenkillä - pakkasta taisi pahimmillaan tasan vuosi sitten olla -24 astetta, jos oikein muistan. Onneksi facebook jaksaa muistuttaa vuoden tai parin takaisista julkaisuista ja niitä olen vuosi sitten talvella aamulenkiltä julkaissutkin. Eli on niitä pakkasia ennenkin ollut - tänä talvenakin olemme saaneet nauttia (!) kunnollisesta talvesta. Lunta ja pakkasta! Minä tykkään!

kuurankukka


Helmikuu on jo loppupuolella - eihän tässä ole enää kuin kuusi päivää jäljelläkään.

Kuun alusta elämäni muuttui taas askeleen erilaiseen suuntaan. Viime syksynä aloitin ihan palkkatyössä taas pitkästä aikaa - oman firman pistin lepäämään, kun ajattelin, että palkkatyössä pääsen helpommalla.... Aluksi tuo tuntuikin ihan ok:lta, mutta sitten jonkin ajan kuluttua tuntui ettei jokapäiväinen töihinlähtö ja joka päivä sitä samaa työtä olekaan enää minua varten. Ei maistunut ei. Irtisanouduin ja kaivoin oman firman taas laatikosta ja olen taas oman itseni herra - mitenkähän tämäkin sanonta pitäisi sukupuolineutraalista sanoa, jos sellaisesta välittäisi. Siis helmikuun alusta minulla on ollut taas töitä firman piikkiin ja olen suunnitellut osaamiseni jakamista myös verkossa. Ihan ajatusasteella vielä, mutta tuohon suuntaan olen ajatuksia, mietteitä, koulutuksia ja kustannuksia suunnitellut.

Vuoden alku on ollut siis aikamoista asioiden järjestelemistä ja yhtenä suurena energiasyöppönä on ollut oman äidin terveys ja hänen hyvinvointinsa. Oma energia kuluu kyllä todella vähiin, kun oman työn ja uran lisäksi huolta kannan äidin terveydestä. Vanhuus ei tule koskaan yksin. Joskus ei edes kaksin vaan niitä sairauksia ja huolia tulee aina kasapäin yhtäaikaa. Ja kun itse väsyy, niin sen pahanolon purkaa sitten ihan vääriin kohteisiin: mieheen ja äitiin. Molemmat ovat saaneet kyllä tuta huonon oloni ja väsymykseni. Jospa saisin tuon pahanolon purettua johonkin muuhun - pitää ottaa taas nämä pitkät kävelylenkit aikatauluun mukaan.

talventörröttäjä


Surullisimmasta päästä alkuvuonna on ollut oman enoni menehtyminen. Vaikka emme usein nähneetkään, niin hänet muistan aina iloisena, ryhdikkäänä, kohteliaana, komeana ja hienona miehenä - sotilaana, joka hän ammatiltaan olikin. Surun määrää hänen perheessään voin vain kuvitella muistellessani oman isäni menehtymistä viisi ja puoli vuotta sitten. Iltarukoukseen liitän vieläkin heidät kaikki - lohtua ja uskoa jälleennäkemiseen.

Iloisimmasta päästä tietysti alkuvuonna on omat synttärini. Niitä juhlin aina vaikka ikää tuleekin. Minusta on ihanaa jos ja kun joku muistaa, leivon kakkua ja toivon paljon vieraita. Ikähän on vain numeroita - ja ehkä kynttilöiden määrä kakun päällä.  Lapsena muistan omat synttärini aina isoina kaverijuhlina - äiti oli tehnyt aina jotain ohjelmaa ja askarrellut hattuja ja laukkuja juhlijoille. Ehkä tuo halu juhlia tulee jostain sieltä. Jossain vaiheessa oli tapana juhlia vain "pyöreitä" vuosia - mutta kun ajattelee tarkemmin, niin eikös ole aina hyvä syy juhlia - myös niitä välivuosia. Varsinkin kun on tässä ajanmyötä saanut huomata ettei koskaan tiedä milloin on se viimeinen vuosi...

kakku kynttilät


Synkistä ajatuksista vähän iloisempiin. Kevät on tulossa! Ihan oikeasti olen alkanut tykätä myös keväästä - tai oikeastaan kevättalvesta, kun aurinko paistaa, aamut ovat kylmiä, mutta päivällä jo aurinko lämmittää, linnut laulavat ja pihalla voi seurata lumihankien sulamista, edesauttaa kevään edistymistä heittelemällä tuhkaa hangille ja ne ensimmäiset kahvit ulkoterassilla ilman pipoa ja lapasia auringon paisteessa - niitä odottaa joka kevät innolla. Eikä se päivä enää kaukana ole, jos tätä menoa ilma lämpiää ja aurinko sulattaa lunta. Huomiselle tosin lupasivat taas sadetta, mutta lämmintä, joten eiköhän se kevät ihan oikeasti ole jo ihan nurkan takana.

Tänään suunnittelin pitäväni siivouspäivän, mutta eihän tuolta ulkoa malttanut pysyä poissa ja sitten istahdin tähän koneen äärelle pitkästä aikaa. Ja mieskin tuli juuri kotiin - no - aina tulee uusia päiviä...

Mitä minä sanoin - tästä tuli tällainen sillisalaatti - välillä makeaa ja välillä hapanta. Sellaista elämänmakuista.





Lisää aurinkoisia päiviä toivoen

-Pia-