Näin kuuluu tänä vuonna Kivi-kuntien, Tuusulan ja Nurmijärven, yhteisen mielen hyvinvoinnin ja mielenterveyden teemavuoden slogan.
Näin voin myös itse tänään huudahtaa - minä elän!
Edellisen postauksen jälkeen olen pitänyt hiljaiseloa blogin puolella - sitä hiljaiseloa ei kuitenkaan ole ollut oikeassa elämässäni. Päinvastoin.
Vuonna 2020, jolloin postasin muutaman kerran, olin niin ylityöllistetty asiakkaan projektin kanssa sekä oman rakkaan äitini terveyshuolien ja lopulta poisnukkumisen kanssa ettei mitään tekstiä juurikaan syntynyt - kun en ole kovin hanakasti hyvin henkilökohtaisia asioita avannut täällä ennenkään.
Kun vuosi vaihtui seuraavaan, niin "puoliomaishoitajan" virasta vapautuneen ajan kulutin asiakkaan projektiin ja vedin itseni suoraan sanoen aika piippuun. Se on minun helmasyntini - teen töitä vuorotta kun niitä on ja sitten hyppään oravanpyörästä pois ja vedän henkeä, kun siihen on mahdollisuus.
Ja siinä samalla sitten jouduimme pohtimaan uuden elämän aloitusta - olihan elämämme kiinteästi sidoksissa vanhempiini, kun mieheni kanssa samalla pihalla asuimme heidän kanssaan. Eli kun äitini nukkui pois elokuussa 2020 - seitsemän vuotta isäni jälkeen - jouduimme ruveta miettimään "mitä sitten"...
Ja se "mitä sitten" tulikin eteen aika nopeasti.
Tiesimme luopuvamme omastakin kodistamme, kun suunnittelimme vanhempieni kodin myyntiä. En olisi millään pystynyt jäämään samalle pihalle ihan vieraiden ihmisten kanssa. Olihan talot ja pihat rakennettu niin, että kummallakin talolla omansa, mutta helposti ja kiinteästi myös yhteydessä toisiinsa - ihan pakonkin sanelemana. Oli tärkeää, että pääsimme helposti hoitamaan viimeisinä vuosina molempia taloja ja pihoja ja vietimmekin paljon aikaa aina yhdessä. Niin että turvallisuuden tunne vanhemmillani ja varsinkin äidilläni pysyi joka päivä.
Samalla tuo oli erittäin stressaavaa ja jopa omaa elämääni rajoittavaa - siinä samalla myös mieheni elämää. Sillä en koskaan voinut vain lähteä ex tempore mihinkään, vaan aina piti sopia joku tarkastamaan ja hoitamaan asioita äidilläni. Emmepä juuri käyneetkään missään - päivän tai pari olimme muutamien viime vuosien aikana kotoa poissa.
Tosin eipä sitä kevään 2020 jälkeen muutenkaan ole voinut käydä missään. Siitä on ollut jopa hyötyä, kun matkustaminen on pakosti ollut vähäistä ja etätyöt pakollisia. Minulla oli mahdollisuus olla joka päivä paljon äitini kanssa keväästä 2020 hänen kuolemaansa saakka: aamulla herättämässä ja katsomassa että päivä lähtee käyntiin ja iltapäivällä/illalla sitten huolehtimassa että kaikki on hoidettu kotihoidon toimesta ok ja peittelin äidin nukkumaan. Päivisin veljeni kävi kerran tai pari vielä kahvittelemassa äidin kanssa. Saimme siis pidettyä äidin kotona ihan loppuun saakka - viimeiset neljä päivää hän vietti sitten saattohoidossa nukkuen. Rakas äitini!
Mutta iloisempiin uutisiin - löysimme uuden kodin loppujen lopuksi sitten helposti ja nopeasti, kun tosissamme aloimme etsiä. Olinhan toki katsonut taloja ja tontteja jo vuosia harrastuksena - mutta nyt kun oikeasti asia tuli ajankohtaiseksi, niin onnekkaan sattumuksen ansiosta - kohtaloko se on? - tuli myyntiin talo, jonka tiesimme, tunsimme rakentajan ja talossa asujan, olimme taloa vuosia katselleet ohiajaessamme ja ihastelleet - ja tarjouksemmekin hyväksyttiin. Ja nyt asumme täällä - heinäkuussa 2021 saimme avaimet ja astuimme sisään meille uuteen mutta vanhaan taloon. No - vanha ja vanha - tämä on rakennettu vuonna 2004 - eli siis vuoden vanhempi kuin edellinen kotimme, jonka saimme myytyä lähes yhtäaikaa vanhempieni talon kanssa - kaupanteoissa vain viikko väliä - eli saimme molemmat myytyä uusille omistajille - toivottavasti he viihtyvät siellä vähintään yhtä kauan kuin me siellä asuimme.
Instan puolella olen ollut aktiivisempi ja julkaissut kuvia kodistamme - tehdystä keittiörempasta ja pihanäkymistämme. On ollut mielenkiintoista muuttaa valmiiseen, mutta ei meidän näköiseen taloon - tai rakennus itsessään on meidän näköinen (näin minulle kerrottiin 😉 ), mutta sisällä ei kaikki ole ihan meidän näköistä - pikkuhiljaa huone kerrallaan. Keittiö ja khh olivat ne suurimmat, kalleimmat ja hankalimmat muutoskohteet, mutta niissä ammattilaiset hoitivat hommat upeasti ja saimme juuri sellaiset tilat niistä kuin haaveilimme. Ennen sisäänmuuttoa saimme ammattimaalarilta apua muutamien huoneiden maalaamisessa, jotta saimme mm. makuuhuoneen siihen kuntoon, että voimme siellä yöt nukkua. Itse olen sitten jatkanut maalaamista seinä ja huone kerrallaan - kivaa mutta rankkaa hommaa, kun huonekorkeuskin on aikamoinen ja minulla on korkeanpaikankammo 😂
Mutta huomaan pikkuhiljaa, että slogan 'Minä elän!' on käynyt toteen myös omalla kohdallani. Eli olen löytänyt rentouden, rauhan ja elämänilon kaiken kiireen, ikävän ja surun jälkeen.
-Pia-
