Hei - oletko vielä siellä?
Minä täällä uuden aloituksen merkeissä pistän kuulumisiani paperille. Viimeisin postaukseni onkin tammikuulta, kun vuosi näytti vielä kulkevan samoja latuja pitkin kuin ennenkin. Miten vähän silloin tiesinkään. Aavistus tulevista päivistä oli jo olemassa, mutta ihan kaikkea ei sentään ollut arvattavissakaan.
Tuli helmikuu ja maaliskuu - kevättä kohden mentiin hurjaa vauhtia. Kunnes saimme osaksemme koko maailmaa horjuttavan ongelman. Pandemian. Koronan. Määräykset. Rajat kiinni. Suositukset. Etätyöt. Rajat auki. Tartuntatilastot. THL. Hengityssuojaimet. Käsidesit. Rajat kiinni. Mielenosoitukset. Some-kommentit puolesta ja vastaan.
Henkilökohtaisesti minua ei haittaa tehdä etätöitä. Aloitin ne maaliskuun 6. päivä ja olen siitä saakka istunut kotitoimistolla - kerran kävin asiakkaan toimistolla päivittämässä koneeni, mutta junamatka oli kyllä niin hirveä etten kovin äkkiä lähde uudestaan. Yskiviä ihmisiä ilman hengityssuojaimia kulki osastosta toiseen. Rautatieaseman ovien avaaminen käsin koskematta ei oikein sujunut ja hengityssuojanta käytettäessä silmälasit huurustuivat niin, että piti hetki kävellä Helsingin keskustassa ilman silmälaseja kunnes pääsin tunneleista ulkoilmaan ja pystyin poistamaan maskin. Omalla kohdalla on helpotus ettei ole pakko matkustaa eikä olla fyysisesti läsnä kollegoiden kanssa. Ne joiden on pakko matkustaa ja olla fyysisesti työpaikalla saavat kunnioitukseni tässä tilanteessa ja pidän huolen etten omalla toiminnallani vaaranna tai rasita heidän tehtäviään - pidän siis turvavälit, käytän maskia ja käyttäydyn asiallisesti vaikka en saakaan henkilökohtaista palvelua ihan joka paikassa kuten ennen.
Suurempi ja lohduttomampi suru koitti perheellemme kuitenkin loppukesästä. Rakas äitini, teräsmummo, nukkui pois. Saimme hänet siunattua ja laskettua uurnan isän viereen lokakuun alussa. Hänen poismenonsa on ottanut todella koville. Olinhan tässä hänen vieressään päivittäin - hoidin kauppakäynnit, lääkäritapaamiset, hoitoreissut, järjestin siivoukset ja kotihoidon, ulkoilutin ja istuin seurana. Kudoimme yhdessä villasukkia - äiti varret ja jalkaterät, minä neuloin aina kantapäät hänelle valmiiksi. Surullista oli nähdä, kun aina niin aktiivinen käsillätekijä kärsi siitä kun ei sormet enää taipuneet puikkojen ja neulojen käsittelyyn, kulkeminen alkoi olla jo vaikeaa ja osittain kivuliastakin ja muistikin alkoi temppuilemaan. Monen monituisen kerran kertasimme asioita, nimiä ja paikkoja, koneiden käynnistämisiä ja sammuttamisia. Joka päivä halasimme, kerroimme rakastavamme toisiamme ja joka päivä pyrin saamaan äidin nauramaan. Kun äiti ei enää palannut kotiin, niin oloni oli tyhjä, toimeton. En osannut ensimmäisinä päivinä tehdä mitään - tarttua toimeen. Kävelin kotona huoneesta toiseen ja mietin "mitä nyt teen". Olin aikatauluttanut päiväni niin tarkkaan töiden ja äidin hoidon välillä, että vapautunut aika toi huonon omantunnon. Oma parisuhde oli ollut huonolla hoidolla jo jonkin aikaa - mies ei kyllä sitä myönnä, koska hän on niin äärettömän kiltti ja suurena tukena koko ajan.
Se mitä vielä on edessä on tuskallisen vaikeaa - perunkirjoitus ja perinnön jako. Kodin tavaroiden läpikäynti, jakaminen, jokaisen kipon ja kupin, valokuvan ja pitsiliinan osalta... En edes osaa kuvitella miten raskasta se tuleekaan olemaan. Nyt kun jaksaisi hoitaa viralliset paperit kasaan ja perukirjaan ajallaan, niin sen jälkeen voi miettiä "mitä sitten".
Ihanaa jos jaksoit lukea tänne saakka - hankalaa oli kirjoittaa - johtuen pitkästä välistä edelliseen kertaan sekä aiheestakin.
Syksyn kuulaus ja värikylläisyys saavat mielen vähän pirteämmäksi. Odotan jo pakkasta ja talvea. Voi kun saisimme tänä talvena luntakin.
Uuden aloituksen merkeissä - ihanaa syksyn aikaa
-Pia-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit - ihanaa, jos jätit käynnistäsi viestin :)