Paljon vaikeita kysymyksiä joihin ei varmastikaan ole yhtä oikeaa vastausta. Positiivinen mieliala pitäisi pystyä pitämään ja jakamaan vaikka oma sydän on pakahtumaisillaan. Omaa pelkoa ei haluaisi läheisensä näkevän. Oman surun kätkeminen vanhojen käsittelemättömien surujen joukkoon ei ehkä ole viisasta, mutta kun pelkään, että jos annan surun tulla ulos, en saa sitä enää piilotettua...
Yritän olla vahva ja kannustava. Miksi minun pitää olla? Entä jos en olisikaan? Mitä sitten tapahtuisi? Kuka olisi? Otanko liian suuren kuorman itselleni ja annan toisten surra surunsa... Milloin on minun vuoroni?
Mä sanoisin, että päästä suru ulos.. Se täytyy ottaa vastaan ja käsitellä, että pystyy jatkamaan eteenpäin. Muuten se purkautuu jossain vaiheessa niin voimakkaasti, että voi olla ettet sitä silloin kestä.. Vähän arvaan jo, mistä on kyse.
VastaaPoistaNiin totta - ehkä kohta...
PoistaVoi Pia, lohduttavien sanojen löytyminen on vaikeaa...mutta minunkin mielestäni surun pitää päästä purkautumaan...se on ehkä parasta lähiomaisillekin.
VastaaPoistaOlet oikeassa - joskushan suru on käsiteltävä ja katsottava taas eteenpäin...
PoistaSuru on raskasta, mutta se pitää päästää ulos. Jonakin päivänä huomaa että sen kanssa pystyy elämään kaatumatta kumoon.
VastaaPoistaVaikeita asioita tulee väistämättä, ei niihin totu.... eikä pidäkään tottua. Se pitää meidät inhimillisinä. ... <3
Ei ne sanat, vaan se läsnäolo <3.
VastaaPoistaKiitos :) Onneksi tämän kirjoituksen jälkeen vuosi eteenpäin ja tilanne on selkeytynyt ja sopiva lääkitys on löytynyt :)
PoistaMinäkin olen joutunut kokemaan tämän. Silloin tajusin, että tärkeintä on, että minun suruni ja pelkoni ei ole taakaksi tälle henkilölle. Mutta myös minulla on täysi oikeus niihin tunteisiin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Asian kanssa on nyt opittu elämään - ja onneksi jopa puhumaan :)
Poista