Uusia tuulia, vanhoja muistoja ja käytä hääpukuasi -päivä

Hyvää alkanutta vuotta 2019!

Alkuvuosi on hurahtanut vauhdilla käyntiin ja ajatuksissa on niin paljon uusia asioita etten ole joutanut istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Mielessä on pyörinyt kaikenlaista uutta ja innostavaa oman yrityksen tiimoilta. Josko laajentaisin ja jakaisin osaamistani useammalle kuin sopimuksen tehneille asiakkaille. Jos ja kun nuo uudet ajatukset saavat ilmaa siipiensä alle, niin teen niistä oman postauksen ja saattaapa tulla uusi blogikin, jos hyvin käy. Mutta niistä hieman myöhemmin.

Kalenteria selaillessa tuli eteen nämä kummaakin kummemmat teemapäivät, joita vuoteen mahtuu paljon ja samoille päivillekin monta erilaista.

Tänään eli 15.1. vietetään joka vuosi Käytä hääpukuasi-päivää, joka kuulostaa ensin ihan hassulta, mutta sitä hieman mielessä pyöriteltyäni, tulin lopputulokseen, että onpas aika hauska päivä. En ihan hääpukua päälleni yrittäisi - on tainnut kutistua tuolla vaatehuoneen kätköissä, mutta muutoin hääpuvun ihastelu ja kuvien katselu toi taas elävästi mieleen koko hääpuvun etsintäprosessin. Joka ei ollut sitten mukavimmasta päästä - ainakaan aluksi.

Me menimme naimisiin vuonna 2007 eli samana vuonna kun täytin 40. Eli siis ihan aikuisena. Olimme olleet yhdessä jo seitsemisen vuotta ja kihloissa neljä vuotta.

Hääpuku-unelmani on aina ollut vaaleansininen. Jo pienenä haaveilin, että kun menen naimisiin, niin hääpukuni on vaaleansininen. Äitini asteli alttarille isäni kanssa vuonna 1958 vaaleansinisessä hääpuvussa, joka siihen aikaan oli pienessä kylässä ihmettelyn aihe. Äidin puku on edelleen hänellä säilössä ja sitä olen pienenä silloin tällöin laatikossaan silitellyt ja haaveillut: yläosa pitsiä pitkillä hihoilla ja hameosa tylliä nilkkoihin saakka. Jotain samantyylistä unelmoin itsellenikin.

Netistä tallensin kuviakin eri vaihtoehdoista. Alla muutama kuvaavin haavekuva...

Joten, kun tuli mahdollisuus itselleni hankkia hääpuku, niin sen piti tietysti olla vaaleansininen.

Lähdin keväällä 2007 kaasoni kanssa kiertämään Helsingin morsiuspukuliikkeitä tarkoituksena - kuten kaikki onnensa kukkuloilla olevien morsiamien - löytää juuri se oikea puku!

Astuimme toinen toistaan upeampien pukujen liikkeisiin hieman jännittyneinä ja silmissä haavekuva itsestä morsiamena alttarilla rakkaimman kanssa.

Mutta mikä olikaan lopputulos?

Täysi tyrmäys!

Siis liikkeissä.

"Meillä ei kyllä valitettavasti ole sinun kokoisia pukuja lainkaan.""Emme kyllä millään kerkiä korjata pukua sinulle sopivaksi."

En päässyt edes sovituskoppiin, kun minut tyrmättiin täysin. Ei ollut kokoja eikä varsinkaan värejä. Eikä myöskään halua palvella minua normaalikokoista aikuista naista.

Itkun sekaisin tuntemuksin astuimme ulos liikkeistä ja lähdin masentuneena kotiin. En enää ikinä astuisi yhteenkään morsiuspukuliikkeeseen. Kun olin niin lihava.

Miten saivatkaan minut vihaamaan kaikkea kaunista! En uskonut löytäväni pukua mistään ja melkein jo halusin perua häät kokonaan.

Mutta kuten aina - hädässä ystävä tunnetaan!

Sain vinkin ystävältäni, joka oli häitään hieman aiemmin viettänyt ihastuttavassa puvussaan, että miksi mennä merta edemmäs kalaan. Järvenpäästä - eli ihan tästä nurkilta - löytyi tuolloin pukuvuokraamo nimeltään Linnanneito.... Sinne siis varaamaan aikaa - jo ajan varaaminen jännitti aikaisempien huonojen kokemusten takia, mutta siellä ei kyseenalaistettu mitään vaan sain ajan kesän alkuun.

Otin sillä kertaa äitini mukaan pukua etsimään. Olenhan perheen ainoa tytär ja ehkä vanhemmat olivat jo menettäneet toivonsa nähdä tytär hääpuvussa ;)

Kun aika tuli, niin astuimme ihastuttavaan hääpukuliikkeeseen - sieltä toki siis sai myös muita kuin hääpukuja, mutta minä en nähnyt muita. Aloitimme haaveiden ja unelmien kertaamisella ja omistaja lähti etsimään minulle sinisiä pukuja - niitä oli tuolla liikkeessä useampia malleja esilläkin.

Paria pukua sovitin ja arvatkaapa mitä - pukuja olisi pitänyt jopa pienentää minulle sopiviksi!!!
Oi miten tunsinkaan itseni kauniiksi ja hoikaksi - enkä ollut laihtunut yhtään edelliseltä puvunsovituskierrokselta. Tässä vaiheessa äitini jo pyyhki silmiään ja niistää niksautti salaa vaaterekkien takana ;)

Aloitin sovitukset sinisistä haaveitteni tylliunelmista pitkillä hihoilla ja ilman, kunnes totesin että ehkä ei minulle sittenkään sinistä pukua tule. Ihoni ja hiukseni ovat niin vaaleat ja hieman punertavatkin, joten vaaleansininen sai minut näyttämään vielä kalpeammalta.

Sain vaihtoehtoisesti sovitukseen vaalean kullan värisiä pukuja - ja jes! nehän sopivat paljon paremmin. Muutamaa haaveitteni mallista pukua kokeilin, mutta ei istunut minun lanteilleni ei nuo levenevät tylliunelmat. Olin jo menettää toivoni, kunnes omistaja haki takahuoneesta juuri kuormasta puretun puvun, jota ei ollut kukaan muu vielä kokeillut.

Puku solahti päälleni kuin minulle tehtynä! Ei tarvinnut kiristää eikä leventää - vain helmaa hieman lyhentää ja vaihtaa nirtsa-nartsa olkaimet leveämpiin, jotta korsetin olkaimet saatiin piiloon. Ja harteille sinistä ja kultaa hohtavan ohutta ohuemman huivin. Voilaa! Siinä se oli!

Ei ollut pitsiä eikä tylliä. Ei levenevää eikä liehuvaa helmaa. Oli hieman rypytystä, päälleommeltua kiekuraa ja alla kahiseva alushame.

Ja sitten mittauksen ja kassan kautta - puku ja helman lyhennys ja leveämmät olkaimet ja sifonkihuivi - yhteensä noin neljäjapuolisataa euroa eli tonnin halvempi kuin Helsingin liikkeissä oli ollut yksikään puku, josta olin haaveillut.... Että näin!

Kun puku oli lyhennetty ja olkaimet vaihdettu, oli sovituksen aika - 13.6.2007 näyttää olevan kuvatekstissä maininta sovituksesta. Ja kyllä se oli juuri sellainen kuin halusin. Muistan vieläkin tuon kuvaushetken jännityksen ja vatsassa pyristelevät perhoset.

Sovitukseen sain kyydin isältäni. Ja kun puku todettiin oikeanlaiseksi, niin se pakattiin ihanaan pukupussiin ja sain sen mukaani. Isäni halusi ehdottomasti kantaa pukupussin autoon - aika hellyttävää, kun jo iäkäs isäni oli ihan innoissaan tyttärensä häistä.

Ja vihdoin 11.8.2007 sain pukea ihanan puvun päälleni ja astella alttarille rakkaani viereen tahtomaan rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä.

Ja sitä tahtoa riittää edelleen :)

Illan hämyssä kesän ehkä kuumimpana päivänä (taisi olla +31 astetta) nautimme toisistamme, vieraistamme, puvustani ja rakkaudestamme.

Olipa ihana palata kuvien kautta tuohon hääpäivän tunnelmaan. Katselin samalla pukuani vaatehuoneen tangolla roikkumassa ja totesin edelleen, että tuo oli juuri se oikea minulle. Tunsin itseni kauniiksi ja oloni rennoksi kauheasta helteestä huolimatta. Taitaa olla ainoa hellepäivä, josta en valita, että oli niin kuuma ;)

Minkälaisia muistoja sinulla on hääpuvustasi? 

-Pia-