tiistai 26. elokuuta 2014

Hanami...

Sain keväällä töistä läksiäislahjaksi suklaakirsikkapuun ja Fiskarsin istutuslapion! Aivan ihana yllätys oli saada tällainen lahja - suklaakirsikkaa olen haaveillut pihallemme jo jonkin aikaa ja paikkakin sille oli jo suunniteltu. 
Siinä oli miettimistä miten ison puun - ainakin 2 metriä korkea ja isolla ruukulla varustettu raakileita täynnä oleva - saadaan Helsingistä Jokelaan... Normaalisti kun kuljen junalla ja asemalta kävellen; tämä kuljetusvaihtoehto oli siis pois suljettu.
Onneksi veljeni oli lomalla silloin ja tuli autolla hakemaan. Puu saatiin ehjänä kotiin ja sitten alkoi istutuspuuha.
Kuoppa oli helppo kaivaa, kun paikka oli jo ollut suunnitelmissakin ja siinä ei oikeastaan kasvanut yhtään mitään järkevää. Tukipuut ovat isäni tekemiä rajakeppejä, joita on raja-aitapuuhista jäänyt - siksi nuo punaiset päät. Ja olen huomannut, että helpoin, joustavin ja näppärin tapa sitoa puut tukikeppeihin on sukkahousut :-) Noilla on helppo kiristää ja löysätä tukea tarpeen mukaan ja kestävät monta vuotta paikoillaan. Ihan ensimmäiset sukkahoususitomiset vähän naurattivat - taisivat olla kimaltelevat "juhla"sukkahousut, jotka uhrasin vaahteran sitomiseen. Siellä ne sitten joustivat tarpeen mukaan, mutta pitivät kuitenkin pintansa ja puu ei kärsinyt mitenkään sitomisesta.


Mutta takaisin kirsikkapuuhun - saimme siitä maistiaisiksi kolme suurta kirsikkaakin (kuvassa näistä kaksi). Olivat todella makeita ja suuria. Toivottavasti niitä saadaan lisää ensi kesänä...

 
... tai jo tänä kesänä ...

Kirsikka kun alkoi taas kukkimaan... Kukkia ilmestyi muutamiin oksiin ja ovat ihanan herkkiä vahvojen syksyisten kasvien rinnalla.


pitääkö tässä alkaa suunnitella kirsikankukkajuhlaa?

 

maanantai 11. elokuuta 2014

Seitsemän

Jo seitsemän vuotta on ihana aviomieheni kestänyt rinnallani. En ole niitä helpoimpia puolisoita - en myöskään vaikeimpia. Kun aikuisena löytää sen oikean ja on elänyt elämää jo ennenkin, niin kyllä siinä on terävimmät kulmat jo hiottu pyöreämmiksi. Aika on mennyt todella nopeaan ja hauskaa meillä on edelleen yhdessä. Ovatko ne sitten samanlainen huumorintaju ja elämänarvot, jotka liimaa meitä tiukemmin yhteen?
Elämäämme on mahtunut iloja ja suruja. Osa suruista on niin suuria etten ole vielä edes käsitellyt niitä. Rakas puolisoni on jaksanut kuunnella ja lohduttaa. Mitähän tekisin ilman häntä...
Nyt kun uuden "elämisenmuodon" kynnyksellä kerään voimia ja järjestelen asioita, niin puolison tuki ja luottamus ovat erityisen tärkeässä roolissa. Ilman niitä en olisi uskaltanut (ehkä) tehdä päätöstä omasta yrityksestä ja työtuntien vähentämisestä. Onneksi myös nykyinen työnantajani on samalla linjalla päätökseni kanssa. 

Kaiken kaikkiaan olen erittäin luottavainen tulevaisuuden suhteen - niinkuin olen ollut ennenkin, kun olen hypännyt vähäksi aikaa pois oravanpyörästä. Toisilla taukoja on tullut luonnolliseen tapaan, mutta minun on nuo tauot pitänyt itse ottaa...